Kohti pohjoista

Wanakan ja Marjon skydiven jälkeen oli aika taas nostaa Corollan kytkintä (kuvainnollisesti, sillä Corollastamme löytyi vain kaasu ja jarrupolkimet). Tarkoituksenamme oli kiitää eteläsaaren länsirannikkoa seuraillen kahdessa päivässä Nelsoniin, eteläsaaren pohjoiskärkeen. Rattiin laitettiin ralli-Marjo ja ensimmäisen päivän taival taittui vuoristoerikoiskokeineen ennätysajassa. Matkalla kävimme Fox Glacierilla toteamassa, että jäätiköt sulavat nopeasti ja että niissä ei ollut Suomessa koko ikänsä lunta polkeneille juurikaan näkemistä. Iltapäiväksi saavuimme Greymouthiin, josta löytyi kyllä Mäkki netinnälkäisille Hannalle ja Marjolle, mutta ei sunnuntai iltapäivänä ainuttakaan opiskelijaystävällistä ruokapaikkaa. Nääntymisen partaalla meidän oli pakko turvautua kultaisten kaarien perhepakkauksen antimiin.

Kannettavien akut tyhjinä, mutta vatsat täysinä pakkauduimme autoon ja aloitimme telttapaikan etsimisen yöksi. Lännessä kun oltiin, katselimme auringon laskua mereen ja haravoimme turhaan sopivaa leiripaikkaa. Hämärän laskeutuessa toiveisiimme vastattiin ja pystytimme teltan pienelle nurmikentälle vaelluspolkujen alkupaikalle. Makuupusseihin sisään ja unen päästä kiinni, mutta hei! ”Mikä toi valo on? Joku tuli!” Olimmekin No camping alueella ja meidät häädettiin yön selkään mojovien sakkojen uhalla. Teltta syliin, tytöt autoon ja yöpaikan etsintä jatkui, pilkkopimeässä. Reilun kymmenen kilometrin ajon jälkeen poikkesimme pienelle hiekkatien pätkälle, joka johti epämääräiselle maankaatopaikalle. Toinen kerta toden sanoo. Teltta pystyyn toistamiseen ja makuupusseihin kuuntelemaan meren pauhua, joka kuului jostain läheltä. Aamulla teltasta kömmittyämme penkan reunalta aukesi mahtava näkymä merelle ja usvaiselle rannalle. Mikä telttapaikka!

Ennen päivän pikataivalta Nelsoniin ajoimme Marjon pyynnöstä ihastelemaan muiden eläkeläisten kanssa Punakaikiin Pancakes Rockseja, kivimuodostelmia, jotka näyttivät lettupinoilta. Letun kuvat silmissä Saara pyöritteli rattia mutkaisia vuoristoteitä Nelsoniin, Uuden-Seelannin aurinkoisimpaan kaupunkiin. Majapaikkanamme oli Nelson Orienteering Clubin puheenjohtajan koti, josta löytyi modernin keittiön, merinäköalan ja pehmeiden sänkyjen lisäksi se kaikista tärkein (ainakin Hannalle ja Marjolle), langaton netti! Neljään päivään mahtui kuitenkin muutakin kuin netissä surffailua. Kävimme suunnistamassa parissa maastossa. Rabbit Island aivan Nelsonin lähellä oli haastavaa mäntykangasta muistuttaen paljon Portugalin rannikkomaastoja. Katsastimme myös Abel Tasmanin kansallispuiston rannikkoreitin kevyellä vaelluksella, rantoja pienissä poukamissa ja turkoosia vettä. Nelsonin perheellemme kokkasimme viimeisenä iltana heidän tarjoamien upeiden illallistensa jälkeen lihamureketta ja perunamuussia sienikastikkeella sekä laskiaisen kunniaksi RR-leipurit pyöräyttivät vielä pari pellillistä laskiaispullia. Jälleen kerran illallinen oli menestys ja RR-Marttojen itseluottamus metsän lisäksi kasvoi myös keittiössä entisestään.
 

Aamulenkkien ja vesijuoksujen jälkeen nokka kohti Pictonia ja lautalla pohjoissaarelle. Wellingtonissa leiriydyimme Taupo Grate Lake Relayn joukkuetovereidemme, Brynin ja Piretin luokse viideksi päiväksi. Oliko sitten jo kahden kuukauden reissuelämä, kovat treenit vai molemmat yhdessä, jotka alkoivat vaatia verojaan tytöiltä. Wellingtonissa Marjo kulutti paikallisen Huia Poolin vesijuoksuvöitä jalkaterän kipuillessa jo toista viikkoa. Hanna juoksi mäkilenkkejä ja vetoja Piretin kanssa ja Saara lähinnä nukkui, sekä päivällä että yöllä. Reissua oli jäljellä vajaa viikko, kun aloitimme toiseksi viimeisen pitkän ajomatkan kohti New Plymothia ja Uuden-Seelannin nuorten MM-katsastuksia. Ilmassa oli innostusta päästä pian kotiin, mutta myös haikeutta. Tänne piti jättää kaikki uudet ystävät, maisemat ja kiireetön reissuelämä. 

- saara

Hola

Lähettiin sunnuntaina matkaan (paitsi meiän äitimme matu) 20.2 pirteesti kello 6 lentokoneella kohti “kylmää, sateista, ottakaahirveestivillapöksyimukaan” Malagaa. Perillä meitä ei onneks odottanu arktinen kylmyys vaan noin 20 astetta lämpöö ja kiva auringonpaiste. Oltii tietysti eka vähän hukassa siellä lentokentällä niiku truesuunnistajat aina, mut sitten löydettiin auto millä päästiin toiseen paikkaan ettimään toista autoa. No Niisku vuokras meille auton (jossa aukes ovet napista oli se vaa siistii btw) ja päästiin liikenteeseen kohti meiän todellista määränpäätä eli Los Canos de Mecaa!

Iltapäivällä ehittiin vielä suunnistamaankin ja törmättiin paikallisiin lehmiin. Maasto oli just sitä mitä olin ainaki minä osannu toivoo :) Päivät meni suunninpiirtein samaan malliin: aamulla kello 7 syömään sitten nukkumaan ja sitten 10 suunnistamaan tai jotain muuta. Sen jälkeen me naiset nautittiin gourmee ateriaa ala Sirkku, Marika, Anna ja Matu. Pojat kuulemma söi papuja, mikäs siinä. Ruuan jälkeen pistäydyttii meiän vaatimattomal kattopartsilla ottaas aurinkoo ja ehkä pienel rantakävelyllä. Joskus neljän aikaan lähettiin yleensä sitten toiseen treeniin jonka jälkeen oli 7 ruoka. Tätä ennen aina palaveri.

Treeneistä erityisesti jäi mieleen ultrasiisti kaupunki sprintti sellaisessa kaupungissa/kylässä mikä sijaitsi ihan vuoren (no oli se ny melkee vuori) huipulla :) Yhtään kuvaa ei tapahtumasta jääny ainakaan mulle, mutta se oli kyllä iha erilaista kun täällä suomessa. Suunnistus alko siin pikkuhiljaa sujumaan viikon aikana ja lopulla ne kisatkin meni hienosti kun Anna voitti oman sarjansa keskimatkalla ja oli 3 yhteistuloksissa. Marikalla meni ainakin paremmin kun mulla ja taisin olla siinä 20-30 välissä molempina päivinä. Niisku saatto voittaa oman sarjansa. Ihan mielettömän siistiä oli myös tehä kuntopiiriä sellasella hiekkadyynien välissä! En taida mennä nykin salivuoroo enää ikinä..

Muista jutuista jäi mieleen Matun viidakkohuudot aina automatkoilla, kävelyt rannoilla, “suurehkot” annokset, yhet katkaravut mitä oli 15 ja meiän kiva hotellin respa missä kirjotettiin ain google kääntäjään kaikki tarpeelliset kysymykset ja vastaukset. Kaikkina paitsi yhtenä päivänä oli 20 astetta tai yli lämmintä eli ne lämpökerrastot yms. vaihettii pyjamapöksyihin. Aurinko paisto, elämä hymyili, treeni kulki ja kaikki palas ruskeina kotiin :)! Hyvii ja mahtavan hauskoi muistoi jäi paljon! Joskus vois ottaa uudestaankin ! Nyt annetaan vielä kuvien puhuu puolesta:)

- sirkku

Heissun eteläsaari!

Eteläiselle saarelle siirryttiin väsyneissä tunnelmissa. Lauttamonopolille ei mahdettu mitään, pulitettiin autopaikasta itsemme kipeiksi, mutta mitäpä sitä ei suunnistaja tekisi uusien maastojen ja hienojen maisemien tähden. Sängystä revimme itsemme kukon laulun aikaan ja muun kaupungin vasta heräillessä olimme jo paatissa. Onneksi Martat eivät tiukkaa tilannetta hätkähtäneet, vaan käytävälle laitettiin oma leffateatteri pystyyn. Ohjelmistossa oli tällä kertaa Taru Sormusten Herrasta, oltiinhan taas uusille kuvauspaikoille matkalla. Saatettiin leffasta hakea myös inspistä uusia kohtauksia varten! ”Gimli, Aragorn, Legolas, matkaan…!”

Kaaramme kiitäessä tuulen nopeudella valtatie ykköstä etelään alkoi tapahtua. Määränpäässämme Christchurchissä järisi, 6,3 Richterin asteikolla mitattuna. Radio piti meitä suurin piirtein ajan tasalla, muttemme missään vaiheessa kuitenkaan tajunneet kuinka pahasti järistyksessä oli käynyt. Erinäisten vaiheiden jälkeen saavuimme suunnistajatutuille tiistai-iltana. Meidät oli saatu vakuuttuneiksi paikan turvallisuudesta. Toisaalta kaikki mahdolliset majapaikat 200km säteellä Cristchurchistä oli buukattu, bensa oli loppu kaikkialta ja kaupat suljettu. Kolmikkomme saikin siis tutista jälkijäristyksissä. ”kolmasko kerta toden sanoo…?”

Ehkäpä kaikessa olikin kyse vain kohtalosta, ken tietää, mutta SMH:lle löytyi heti kallisarvoista käyttöä. SuomenMaaHelikopteri sai nimittäin keskiviikkona tehtävän pelastaa kaksi onnetonta suomalaisnuorukaista järistysten kynsistä. Herrat halajivat lentokentälle tuhoja pakoon, joten RR-Martta auttaa aina. Ensimmäinen pelastusoperaatio siis onnistuneesti suoritettu, CHECK!

Reissumme päätarkoitusta ei unohdettu jytisevässäkään miljöössä. Hooverit ja tuhojen tiedustelulenkki suoritettiin keskiviikona. Pahoin oli kaupunki kärsinyt, keskusta-alueelle ei edes ihmisiä päästetty. Tyydyimme katsastamaan mutaisia katuja, reikäisiä teitä ja sortuneita rakennuksia esikaupunkialueella.

Jottei reissu jäisi polkemaan paikallaan, oli aika suunnata stabiilimpiin oloihin Dunedinin mäkiseen kaupunkiin. Hannan mäkijakson ollessa käynnissä paikka oli ihanteellinen, et nimittäin pääse minnekään ilman satojen metrien kiipeämistä. Muutaman paikallisen suunnistajan avustuksella saatiin mahtavia suunnistusreenejä tehtyä.  Tarjolla oli kivistä keskimatkarastinottoa, pitkää lenkkiä kartan kanssa, kampussprinttiä ja Uuden Seelannin parhaaksi maastoksi luonnehdittu puska. Ainakaan allekirjoittanut ei nauttinut tuosta treenistä juurikaan, tiheetä, epämäärästä, kuivaa koppuraa. Ei päässyt edes juoksemaan kovaa. Sentään muut tyttäret taisivat tykätä, joten ei ihan turhaan kartalle ajettu. ”ihan p****a…”

Dunedinin harmaudesta selvittiin kivojen suunnistustreenien, mutta myös ruoan avulla! Löydettiin megasuperältsinmahtava buffetti (: mahat vedettiin kahteen kertaan ratkeamispisteeseen, nautittiin salaateista, tacoihanuuksista, kiinalaisesta pöydästä ja tietysti meidät tuntien JÄLKKÄREISTÄ! Jokunen lusikallinen lämmintä omenapiirakkaa ja jätskiä taisi kuitenkin olla liikaa, sillä autolle vyörytiin aina vatsaa pidellen. ”saaksmä mennä tohon puskaan oksentaan…?” ”jos mun nyt pitäis tehä jotain vatsoja, niin mä saisin varmaan jonkun suolitukoksen…!”(3h ruoan jälkeen!)

Mahat täynnä oli retkeä hyvä jatkaa. Queenstownin kutsuun vastasimme maanantaina. Jylhät vuoret, turkoosivetinen järvi ja hieman aurinkoisempi ilmanala lämmittivät vanhaakin mieltä. Aurinkoa olikin ikävöity jo viikon verran, rusketusrajat hälvenemässä ja uhkaavasti mikään paikka ei keneltäkään enää kuoriutunut. Asialle oli tehtävä jotain! Auringon pilkahtaessa tytöt levittivät pyyhkeensä ja riensivät palvomaan tulipalloa. Paljon ei väriä pintaan vieläkään kuitenkaan saatu, sillä pilvet seurasivat marttojemme jälkiä minkä ehtivät. Vaellus Ben Lomond –vuorellekin piti jättää kesken, sillä vaakasuoraan piiskaava tuuli ja sade yllätti hellekamoissa vuorenvalloitukselle lähteneet neitokaiset. Tästä emme lannistuneet, sillä TOINEN KERTA TODEN SANOO näillä naisilla! Torstaina sää oli suosiollinen ja pilvetkin hiillostamassa jotakuta toista onnetonta turistia. Pääsimme huipulle heittämällä. Maisemat oli U-P-E-A-T!!! Turhaan ei 1746metriin kavuttu, sillä saldona oli lumihuippuja, turkoosia vettä, lisää lumihuippuja sekä paljon aurinkoa. ”saakelin nettipihtarit…”

Seuraava etappi oli vuoristoerikoiskoe. Maoriverta suonissaan Saara ohjasti valkoisen salamamme Wanakaan. Tuo turkoosivetisen järven rannalle perustettu pikkukaupunki ei pettänyt matkaajia. Vuorten reunustaman järven ympärillä kelpasi vetää reipasta lenkkiä, ison nurmikkopuiston nurmella tepsuttaa koordeja ja vääntää vatsoja. Bannockburnin suunnistusmaasto oli ohjelmassa lauantaina, jolloin täydennettiin myös muona ja menovesivarantoja. Wanakan turistikaupungissa kun kaikki on saakutin kallista. Vuoden 2010 Uuden Seelannin keskarimestikset pidettiin Bannockburnissa, joten juoksivatpa kaunokaisemme kepeästi naisten radan. Kello pysähtyi jokaisella melkein tismalleen samaan aikayksikköön. Tasainen kolmikko kuun lopussa kotiin matkaamassa! Netin ääressä (toivottavasti vielä joskus päästään…) voidaan käydä spekuloimassa tuloksia suhteessa paikallisiin rouviin. ”there is no free wireless in Wanaka, saakelin nettipihtarit…”

Hurjapäiden kuningatar Marjo lisäsi lauantain jälkeen raksin ruutuun skydiven kohdalla. Taskussa benji ja lisää hullutuksia vain halajaa… Minkäs teet, tyttö oli päästettävä irti 3650 metrin korkeuteen! Videomateriaalia hypystä löytyy, joten ken tätä pääsekään ihastelemaan tulevilla leireillä iltakevennyksenä… (: ”oh my god, oh my god, I did it…”

Nettipihtaus alkaa tytöillemme kohta riittää. Suuntana länsirannikko ja WiFi. ”heissun  munilles!”

- hanna