Kohti pohjoista

Wanakan ja Marjon skydiven jälkeen oli aika taas nostaa Corollan kytkintä (kuvainnollisesti, sillä Corollastamme löytyi vain kaasu ja jarrupolkimet). Tarkoituksenamme oli kiitää eteläsaaren länsirannikkoa seuraillen kahdessa päivässä Nelsoniin, eteläsaaren pohjoiskärkeen. Rattiin laitettiin ralli-Marjo ja ensimmäisen päivän taival taittui vuoristoerikoiskokeineen ennätysajassa. Matkalla kävimme Fox Glacierilla toteamassa, että jäätiköt sulavat nopeasti ja että niissä ei ollut Suomessa koko ikänsä lunta polkeneille juurikaan näkemistä. Iltapäiväksi saavuimme Greymouthiin, josta löytyi kyllä Mäkki netinnälkäisille Hannalle ja Marjolle, mutta ei sunnuntai iltapäivänä ainuttakaan opiskelijaystävällistä ruokapaikkaa. Nääntymisen partaalla meidän oli pakko turvautua kultaisten kaarien perhepakkauksen antimiin.

Kannettavien akut tyhjinä, mutta vatsat täysinä pakkauduimme autoon ja aloitimme telttapaikan etsimisen yöksi. Lännessä kun oltiin, katselimme auringon laskua mereen ja haravoimme turhaan sopivaa leiripaikkaa. Hämärän laskeutuessa toiveisiimme vastattiin ja pystytimme teltan pienelle nurmikentälle vaelluspolkujen alkupaikalle. Makuupusseihin sisään ja unen päästä kiinni, mutta hei! ”Mikä toi valo on? Joku tuli!” Olimmekin No camping alueella ja meidät häädettiin yön selkään mojovien sakkojen uhalla. Teltta syliin, tytöt autoon ja yöpaikan etsintä jatkui, pilkkopimeässä. Reilun kymmenen kilometrin ajon jälkeen poikkesimme pienelle hiekkatien pätkälle, joka johti epämääräiselle maankaatopaikalle. Toinen kerta toden sanoo. Teltta pystyyn toistamiseen ja makuupusseihin kuuntelemaan meren pauhua, joka kuului jostain läheltä. Aamulla teltasta kömmittyämme penkan reunalta aukesi mahtava näkymä merelle ja usvaiselle rannalle. Mikä telttapaikka!

Ennen päivän pikataivalta Nelsoniin ajoimme Marjon pyynnöstä ihastelemaan muiden eläkeläisten kanssa Punakaikiin Pancakes Rockseja, kivimuodostelmia, jotka näyttivät lettupinoilta. Letun kuvat silmissä Saara pyöritteli rattia mutkaisia vuoristoteitä Nelsoniin, Uuden-Seelannin aurinkoisimpaan kaupunkiin. Majapaikkanamme oli Nelson Orienteering Clubin puheenjohtajan koti, josta löytyi modernin keittiön, merinäköalan ja pehmeiden sänkyjen lisäksi se kaikista tärkein (ainakin Hannalle ja Marjolle), langaton netti! Neljään päivään mahtui kuitenkin muutakin kuin netissä surffailua. Kävimme suunnistamassa parissa maastossa. Rabbit Island aivan Nelsonin lähellä oli haastavaa mäntykangasta muistuttaen paljon Portugalin rannikkomaastoja. Katsastimme myös Abel Tasmanin kansallispuiston rannikkoreitin kevyellä vaelluksella, rantoja pienissä poukamissa ja turkoosia vettä. Nelsonin perheellemme kokkasimme viimeisenä iltana heidän tarjoamien upeiden illallistensa jälkeen lihamureketta ja perunamuussia sienikastikkeella sekä laskiaisen kunniaksi RR-leipurit pyöräyttivät vielä pari pellillistä laskiaispullia. Jälleen kerran illallinen oli menestys ja RR-Marttojen itseluottamus metsän lisäksi kasvoi myös keittiössä entisestään.
 

Aamulenkkien ja vesijuoksujen jälkeen nokka kohti Pictonia ja lautalla pohjoissaarelle. Wellingtonissa leiriydyimme Taupo Grate Lake Relayn joukkuetovereidemme, Brynin ja Piretin luokse viideksi päiväksi. Oliko sitten jo kahden kuukauden reissuelämä, kovat treenit vai molemmat yhdessä, jotka alkoivat vaatia verojaan tytöiltä. Wellingtonissa Marjo kulutti paikallisen Huia Poolin vesijuoksuvöitä jalkaterän kipuillessa jo toista viikkoa. Hanna juoksi mäkilenkkejä ja vetoja Piretin kanssa ja Saara lähinnä nukkui, sekä päivällä että yöllä. Reissua oli jäljellä vajaa viikko, kun aloitimme toiseksi viimeisen pitkän ajomatkan kohti New Plymothia ja Uuden-Seelannin nuorten MM-katsastuksia. Ilmassa oli innostusta päästä pian kotiin, mutta myös haikeutta. Tänne piti jättää kaikki uudet ystävät, maisemat ja kiireetön reissuelämä. 

- saara

Hola

Lähettiin sunnuntaina matkaan (paitsi meiän äitimme matu) 20.2 pirteesti kello 6 lentokoneella kohti “kylmää, sateista, ottakaahirveestivillapöksyimukaan” Malagaa. Perillä meitä ei onneks odottanu arktinen kylmyys vaan noin 20 astetta lämpöö ja kiva auringonpaiste. Oltii tietysti eka vähän hukassa siellä lentokentällä niiku truesuunnistajat aina, mut sitten löydettiin auto millä päästiin toiseen paikkaan ettimään toista autoa. No Niisku vuokras meille auton (jossa aukes ovet napista oli se vaa siistii btw) ja päästiin liikenteeseen kohti meiän todellista määränpäätä eli Los Canos de Mecaa!

Iltapäivällä ehittiin vielä suunnistamaankin ja törmättiin paikallisiin lehmiin. Maasto oli just sitä mitä olin ainaki minä osannu toivoo :) Päivät meni suunninpiirtein samaan malliin: aamulla kello 7 syömään sitten nukkumaan ja sitten 10 suunnistamaan tai jotain muuta. Sen jälkeen me naiset nautittiin gourmee ateriaa ala Sirkku, Marika, Anna ja Matu. Pojat kuulemma söi papuja, mikäs siinä. Ruuan jälkeen pistäydyttii meiän vaatimattomal kattopartsilla ottaas aurinkoo ja ehkä pienel rantakävelyllä. Joskus neljän aikaan lähettiin yleensä sitten toiseen treeniin jonka jälkeen oli 7 ruoka. Tätä ennen aina palaveri.

Treeneistä erityisesti jäi mieleen ultrasiisti kaupunki sprintti sellaisessa kaupungissa/kylässä mikä sijaitsi ihan vuoren (no oli se ny melkee vuori) huipulla :) Yhtään kuvaa ei tapahtumasta jääny ainakaan mulle, mutta se oli kyllä iha erilaista kun täällä suomessa. Suunnistus alko siin pikkuhiljaa sujumaan viikon aikana ja lopulla ne kisatkin meni hienosti kun Anna voitti oman sarjansa keskimatkalla ja oli 3 yhteistuloksissa. Marikalla meni ainakin paremmin kun mulla ja taisin olla siinä 20-30 välissä molempina päivinä. Niisku saatto voittaa oman sarjansa. Ihan mielettömän siistiä oli myös tehä kuntopiiriä sellasella hiekkadyynien välissä! En taida mennä nykin salivuoroo enää ikinä..

Muista jutuista jäi mieleen Matun viidakkohuudot aina automatkoilla, kävelyt rannoilla, “suurehkot” annokset, yhet katkaravut mitä oli 15 ja meiän kiva hotellin respa missä kirjotettiin ain google kääntäjään kaikki tarpeelliset kysymykset ja vastaukset. Kaikkina paitsi yhtenä päivänä oli 20 astetta tai yli lämmintä eli ne lämpökerrastot yms. vaihettii pyjamapöksyihin. Aurinko paisto, elämä hymyili, treeni kulki ja kaikki palas ruskeina kotiin :)! Hyvii ja mahtavan hauskoi muistoi jäi paljon! Joskus vois ottaa uudestaankin ! Nyt annetaan vielä kuvien puhuu puolesta:)

- sirkku

Heissun eteläsaari!

Eteläiselle saarelle siirryttiin väsyneissä tunnelmissa. Lauttamonopolille ei mahdettu mitään, pulitettiin autopaikasta itsemme kipeiksi, mutta mitäpä sitä ei suunnistaja tekisi uusien maastojen ja hienojen maisemien tähden. Sängystä revimme itsemme kukon laulun aikaan ja muun kaupungin vasta heräillessä olimme jo paatissa. Onneksi Martat eivät tiukkaa tilannetta hätkähtäneet, vaan käytävälle laitettiin oma leffateatteri pystyyn. Ohjelmistossa oli tällä kertaa Taru Sormusten Herrasta, oltiinhan taas uusille kuvauspaikoille matkalla. Saatettiin leffasta hakea myös inspistä uusia kohtauksia varten! ”Gimli, Aragorn, Legolas, matkaan…!”

Kaaramme kiitäessä tuulen nopeudella valtatie ykköstä etelään alkoi tapahtua. Määränpäässämme Christchurchissä järisi, 6,3 Richterin asteikolla mitattuna. Radio piti meitä suurin piirtein ajan tasalla, muttemme missään vaiheessa kuitenkaan tajunneet kuinka pahasti järistyksessä oli käynyt. Erinäisten vaiheiden jälkeen saavuimme suunnistajatutuille tiistai-iltana. Meidät oli saatu vakuuttuneiksi paikan turvallisuudesta. Toisaalta kaikki mahdolliset majapaikat 200km säteellä Cristchurchistä oli buukattu, bensa oli loppu kaikkialta ja kaupat suljettu. Kolmikkomme saikin siis tutista jälkijäristyksissä. ”kolmasko kerta toden sanoo…?”

Ehkäpä kaikessa olikin kyse vain kohtalosta, ken tietää, mutta SMH:lle löytyi heti kallisarvoista käyttöä. SuomenMaaHelikopteri sai nimittäin keskiviikkona tehtävän pelastaa kaksi onnetonta suomalaisnuorukaista järistysten kynsistä. Herrat halajivat lentokentälle tuhoja pakoon, joten RR-Martta auttaa aina. Ensimmäinen pelastusoperaatio siis onnistuneesti suoritettu, CHECK!

Reissumme päätarkoitusta ei unohdettu jytisevässäkään miljöössä. Hooverit ja tuhojen tiedustelulenkki suoritettiin keskiviikona. Pahoin oli kaupunki kärsinyt, keskusta-alueelle ei edes ihmisiä päästetty. Tyydyimme katsastamaan mutaisia katuja, reikäisiä teitä ja sortuneita rakennuksia esikaupunkialueella.

Jottei reissu jäisi polkemaan paikallaan, oli aika suunnata stabiilimpiin oloihin Dunedinin mäkiseen kaupunkiin. Hannan mäkijakson ollessa käynnissä paikka oli ihanteellinen, et nimittäin pääse minnekään ilman satojen metrien kiipeämistä. Muutaman paikallisen suunnistajan avustuksella saatiin mahtavia suunnistusreenejä tehtyä.  Tarjolla oli kivistä keskimatkarastinottoa, pitkää lenkkiä kartan kanssa, kampussprinttiä ja Uuden Seelannin parhaaksi maastoksi luonnehdittu puska. Ainakaan allekirjoittanut ei nauttinut tuosta treenistä juurikaan, tiheetä, epämäärästä, kuivaa koppuraa. Ei päässyt edes juoksemaan kovaa. Sentään muut tyttäret taisivat tykätä, joten ei ihan turhaan kartalle ajettu. ”ihan p****a…”

Dunedinin harmaudesta selvittiin kivojen suunnistustreenien, mutta myös ruoan avulla! Löydettiin megasuperältsinmahtava buffetti (: mahat vedettiin kahteen kertaan ratkeamispisteeseen, nautittiin salaateista, tacoihanuuksista, kiinalaisesta pöydästä ja tietysti meidät tuntien JÄLKKÄREISTÄ! Jokunen lusikallinen lämmintä omenapiirakkaa ja jätskiä taisi kuitenkin olla liikaa, sillä autolle vyörytiin aina vatsaa pidellen. ”saaksmä mennä tohon puskaan oksentaan…?” ”jos mun nyt pitäis tehä jotain vatsoja, niin mä saisin varmaan jonkun suolitukoksen…!”(3h ruoan jälkeen!)

Mahat täynnä oli retkeä hyvä jatkaa. Queenstownin kutsuun vastasimme maanantaina. Jylhät vuoret, turkoosivetinen järvi ja hieman aurinkoisempi ilmanala lämmittivät vanhaakin mieltä. Aurinkoa olikin ikävöity jo viikon verran, rusketusrajat hälvenemässä ja uhkaavasti mikään paikka ei keneltäkään enää kuoriutunut. Asialle oli tehtävä jotain! Auringon pilkahtaessa tytöt levittivät pyyhkeensä ja riensivät palvomaan tulipalloa. Paljon ei väriä pintaan vieläkään kuitenkaan saatu, sillä pilvet seurasivat marttojemme jälkiä minkä ehtivät. Vaellus Ben Lomond –vuorellekin piti jättää kesken, sillä vaakasuoraan piiskaava tuuli ja sade yllätti hellekamoissa vuorenvalloitukselle lähteneet neitokaiset. Tästä emme lannistuneet, sillä TOINEN KERTA TODEN SANOO näillä naisilla! Torstaina sää oli suosiollinen ja pilvetkin hiillostamassa jotakuta toista onnetonta turistia. Pääsimme huipulle heittämällä. Maisemat oli U-P-E-A-T!!! Turhaan ei 1746metriin kavuttu, sillä saldona oli lumihuippuja, turkoosia vettä, lisää lumihuippuja sekä paljon aurinkoa. ”saakelin nettipihtarit…”

Seuraava etappi oli vuoristoerikoiskoe. Maoriverta suonissaan Saara ohjasti valkoisen salamamme Wanakaan. Tuo turkoosivetisen järven rannalle perustettu pikkukaupunki ei pettänyt matkaajia. Vuorten reunustaman järven ympärillä kelpasi vetää reipasta lenkkiä, ison nurmikkopuiston nurmella tepsuttaa koordeja ja vääntää vatsoja. Bannockburnin suunnistusmaasto oli ohjelmassa lauantaina, jolloin täydennettiin myös muona ja menovesivarantoja. Wanakan turistikaupungissa kun kaikki on saakutin kallista. Vuoden 2010 Uuden Seelannin keskarimestikset pidettiin Bannockburnissa, joten juoksivatpa kaunokaisemme kepeästi naisten radan. Kello pysähtyi jokaisella melkein tismalleen samaan aikayksikköön. Tasainen kolmikko kuun lopussa kotiin matkaamassa! Netin ääressä (toivottavasti vielä joskus päästään…) voidaan käydä spekuloimassa tuloksia suhteessa paikallisiin rouviin. ”there is no free wireless in Wanaka, saakelin nettipihtarit…”

Hurjapäiden kuningatar Marjo lisäsi lauantain jälkeen raksin ruutuun skydiven kohdalla. Taskussa benji ja lisää hullutuksia vain halajaa… Minkäs teet, tyttö oli päästettävä irti 3650 metrin korkeuteen! Videomateriaalia hypystä löytyy, joten ken tätä pääsekään ihastelemaan tulevilla leireillä iltakevennyksenä… (: ”oh my god, oh my god, I did it…”

Nettipihtaus alkaa tytöillemme kohta riittää. Suuntana länsirannikko ja WiFi. ”heissun  munilles!”

- hanna

Happoa koneeseen!

Jätimme taaksemme Taupon tiistaina 8.2. iltapäivällä Klonkku-Marjon benji-hypyn ja vertahyytävien kiljahduksien jälkeen. Suuntanamme oli kaakko ja pohjoissaaren itärannikko, saaren aurinkoisimpana paikkana tunnettu Hawke´s Bay. Tarkoituksenamme oli viettää Uuden-Seelannin suunnistuksen kehdossa lähes pari viikkoa paikallisessa suunnistajaperheessä. Isäntämme epäilivät aluksi navigointitaitojamme, mutta kunnon suunnistajan vaistolla löysimme perille Goodwinien maatilalle. Maatilalle ajeltiin yli puoli tuntia läheisestä kaupungista kapeita ja mutkaisia teitä keskellä laidunkukkuloita. Kukkulat jatkuivat silmänkantamattomiin ja joka puolella näkyi lampaita tai lihakarjaa. Väsyneille suomalaistytöille tarjottiinkin heti tullessa maukasta lampaanlihaa minttuhyytelöllä.

Farmivierailumme jäi kuitenkin vain muutaman yön mittaiseksi, sillä perheen isä lähti viikonlopuksi eteläsaarelle eräänlaiseen seikkailu-urheilukisaan, 243km Coast to coast. Mutta meidän majoittamiseksemme oli kuulemma Hawke´s Bayssä paljon tarjokkaita ja päädyimme asumaan Geoff ja Pam Morrisonin luokse Havelock Northiin. Viihdyimme Havelockissa loppuen lopuksi viikon ajan, sillä lähellä asuvista toisista Morrisoneista saimme loistavaa treeni ja hengailu seuraa. Sukulaisperheeseen kuuluivat veljekset Ross ja Duncan sekä JWOCista tuttu Kate ja tämän ruotsalainen poikaystävä Rassmus.

Treenien kannalta pohjalla oli maanantain neljän tunnin rypistys Tongarirossa sekä seuraavan päivän kova suunnistus/juoksu. Keskiviikkoisin paikallinen seura järjesti iltarastityyppisen Summer seriesin, noin 3km sprinttiradalla identeineen kaikkineen. Kilpailuviettimme heräsi heti ja eiköhän sitä jo lähdetty viivalle vähintäänkin tosissaan. Hanna veikin gasellinaskeleella junamaisesti edenneitä Saaraa ja Marjoa yli minuutin. Kova sprinttirypistys sai jatkoa yhdellä palauttavalla päivällä. Sen jälkeen olivat vuorossa nopeusvedot ja seuraavana päivänä Marjolla ja Saaralla TV-kova Te Mata Peakin mäkisillä poluilla. Saara teki kuolemaa Marjon kannassa pitkässä hivuttavassa nousussa, mutta ehkä suuremman elopainonsa ansiosta pääsi alamäissä rullailemaan Marjon edelle. Hanna kokeili vauhtiaan Morrisonin lasten kanssa illalla radalla 400m ja 200m vedoissa. Kova päivä päättyi kovaan iltaan/aamuun, kun veljekset Morrison veivät meidät tutustumaan paikalliseen yöelämään. Hauskaa oli ja tuttuihinkin törmättiin. Uusiseelantilaiset saivat tuta millainen on kunnon tanssishow ala three Finnish girls. Sunnuntain pitkä lenkki juostiin kartan kanssa mäkien täyteisessä maastossa (niin, eihän täällä muuta olekaan kuin mäkiä). Neljän kovemman reenin viikko oli takana ja olo hapokas, mutta onnellinen.

Kovan viikon jälkeen fiksuina tyttöinä päätimme maanantaina vain tehdä 15×1min hooverit ja keskittyä rusketuksen (Marjon kohdalla punaisuuden) parantelemiseen. Saattoi palautumisen tehostamiseksi massuihimme mennä yksi 2l jäätelöboksikin. Tiistaina tunsimme jo elämän voittavan ja suuntasimme Te Mata (Tomaatti) Peakin maastoon palauttavalle lenkille. Palauttavan lenkin tarkoitus taisi hämärtyä jokaisen mielissä jo parin sadan metrin juoksun jälkeen, sillä lenkistä tuli lopulta lähes juoksukilpailu huipulle. Hapokasta, mutta maukasta. Illaksi ajoimme kannustamaan uusia ystäviämme Morrisoneja 3000m ratakisoihin.

Seuraavan päivän aamu oli omistettu kevyelle käynnille vesiputouksella Hawke´s Baystä Taupoon päin. Veljekset Morrison + naapurimaamme Rassmus lähtivät oppaiksi. Pian kuitenkin selvisi, että edessä olisikin vähän vähemmän kevyt käynti vesiputouksella. Reitti putoukselle kulki kauniissa lähes viidakkomaisessa luonnonmetsässä, ja Duncanin mukaan se oli ”downhill all the way” Tämä päti tietysti mennessä, mutta tullessa kaikki downhillit muuttuivatkin uphilleiksi. Aikamoisen liukastelun ja laulamisen jälkeen saavuimme The Vesiputoukselle. Putous oli mahtava ja kaikki ryntäsimme sen alle poukamaan jäätävään veteen muutaman alastoman saksalaisturistin kanssa. Paluumatkalla uphilleissä oli Saaralla ja Marjolla hieman enemmän haastetta kuin Morrisonien kanssa lähes loikkien ylämäet edenneellä Hannalla. Hanna kehuikin, että oli kulkupäivä, kun Marjolla ja Saaralla päivä oli kaikkea muuta kuin kulku sellainen. Famen, Paratiisin, Kirjeen ja I will surviven jälkeen selvisimme mekin takaisin autoille ja kahden tunnin hapottava veryttely ennen illan sprinttikisoja oli takana. Matkalla poikkesimme syömään perinteiset uusseelantilaiset meatpiet ja kotona koomasimme hetken ennen kisaan lähtöä. Kisassa Saaralla olivat jumissa sekä jalat että vatsa, Hannalla pää, mutta Marjolla vain jalat ja Marjo veikin kaupunkisprinttinä juostun reilun kolmosen nimiinsä meistä kolmesta sankarista. Illalla RR-Marttojen tekemän makaronilaatikko teki kauppansa. Ainakin tuntui, että nyt oli reenattu tytöt!

Seuraavat päivät valmistauduimme viikonlopun tulevaa koitosta varten koordinaatioreeneillä ja hoovereilla. Tässä nimenomaisessa reenissä nähtiin RR-paita kahden sijasta kolmen suomalaistytön päällä (!). Viikonlopuksi oli meidät napattu suunnistajien joukkueeseen Taupossa pidettävään Great Lake Relayhin. Viestissä juostiin reilu 160km Lake Taupon ympäri 18. osuuden aikana. Hannalle lankesi reilu kasi ja Marjolle vajaa vitonen loppupään osuuksia molemmat. Saara toimi aamukolmelta alkaneessa viestissä autokuskina ja Marjon verkkakirittäjänä. Viesti lähti käyntiin pilkkopimeässä ja mukavan viileässä säässä ja suunnistajien joukkue keikkui maaliin asti toisella sijalla. Joukkueessa oli 12 juoksijaa, joten osa pojista juoksi vielä toisenkin osuuden viestin aikana. Hanna ja Marjo juoksivat osuutensa raivolla läpi ja Marjo veti itsensä pyörtymisen partaalle jo ennen maalia. Hanna luuli jo Marjon sairastuneen hullun lehmän tautiin kesken viestin, mutta Sisupossu Marjo kuitenkin selvisi ja juoksi verkkalenkkiä jo seuraavana päivänä. Ehkä illalla pelatulla SpaceChickenHelmet – pelilläkin oli osansa toipumisessa. Sunnuntaina meillä oli tarkoitus hengailla vielä hetki Taupossa ja jatkaa sitten illaksi Wellingtoniin. Lake Taupon rannalla pysähdyimme vielä hyppäämään n. 5m jyrkänteeltä järveen. Paikka oli suosittu hyppäämiseen ja vesi jyrkänteen alla syvää ja kirkasta. Hetken empiminen jyrkänteen reunalla oli kuitenkin kohtalokas Saaralle ja Marjolle, kun mehiläisparvi hyökkäsi kimppuumme. Tytöt saivat äkkilähdön järveen parinkymmenen mehiläisenpiston saattelemana ja loppumatkan Hanna oli ratissa Saaran ja Marjon irvistellessä tuskissaan. Illaksi pääsimme kuitenkin onnellisesti Wellingtoniin hostelliin sairaalan ja apteekin kautta.

Yksi palauttava kaupunkipäivä saarivaltion pääkaupungissa ja tiistaina Corollan nokka ajettiin lauttaan ja kohti eteläsaarta!

- saara

The Simpsons, mätä kananmuna ja hokey pokey

Ihanan helteisestä Pauanuista siirryttiin muinaisten Maorien jalanjälkiä Rotoruaan. Geotermisen lämmön ja muiden maaperän kummallisuuksien kotipaikkana tunnettu Rotorua on kehuttu juoksijoiden treenikoto. Mitäpä muutakaan tässä voi, sinne siis!

Paikallinen suunnistajaperhe Simpsons majoitti meidät. Ihanan ystävällistä! Saatiin kokonainen alakerta valloitettavaksi, hyvää ruokaa pöytään, hieno treenimaasto ihan kotiovelta ja treeniseuraa Angelasta (2010 JWOC  sprintti 17, Opiskelijoiden MM-sprintti 6.) Mitäpä muutakaan harjoitteleva suunnistaja tarvitsee?! Tietysti muutamat kiertoajelut per päivä mm. muta-altailla, kuumilla lähteillä, kala-altailla ja lisää kuumilla lähteillä. Rotoruasta ei kuplivaa ja kuumaa puutu. Noh, nyt nekin on nähty! Saara ja Marjo taisivat saada perheen isältä myös perusteellisen luennon Maorien historiasta, joten niinpä osaammekin nyt katsella Maorien veistoksia ihan uusin silmin. Miten mahtavaa!

Tuli Rotoruassa onneksi treenattuakin. Saara paranteli juoksijanpolveaan pyörän päällä, mä otin kaiken hyödyn irti hyvistä juoksuolosuhteista ja sprintteriseurasta. Viikkoon mahtui myös pitkä vaellus Marjon kanssa lähimetsässä, josta ei mäkiä puuttunut. Alistin Angelaa nopeusvedoissa, mutta turpaan tuli kun mentiin laitumille kirmaamaan. Paikallinen suunnistus tuntuu olevan farmien kartoittamista ja keltaisen värin tahkoamista. Käytiin lauantaina suunnistamassa, haasteena ei ollut niinkään rastien löytäminen vaan sähköaidat. Itku meinasi itse kullekin tulla kun sähköiskuja pukkasi joka puolelle pakarasta sormiin ja kärähtäneeseen karttamuoviin. Ei enää farmisuunnistusta kiitos! Tai ainakin sähköt pois!

Päästiin virkistymään kirkasvetisessä joessa treenin jälkeen. Muutenkin Rotoruassa tuli kylvettyä. Kiehuvan pohjaveden ansiosta muutamat joet ovat kuumia, luonnon porealtaita. Joten tokihan Suomen lupaavat suunnistajattaret kävivät nauttimassa ja rentouttamassa lihaksia. Simpsonit mainostivat kuumia altaita Uuden Seelannin saunana, mutta eipä ole SAUNAN voittanutta. Ihan mukava kokemus silti, ainakin siihen asti kun hyvin syöneet maorinaiset hivuttautuivat tiluksillemme ja melkein jyräsivät pienet suunnistajat alleen.

Päästiin Saaran kanssa myös toteuttamaan itseämme eli päästämään Martta-puolemme valloilleen. Loihdittiin meinaan lauantai iltana mahtava illallinen Simpsoneille, makaronilaatikkoa, ISO salaatti ja vuori lättyjä jälkkäriksi!!! :) Ja kaikki tykkäs! erityisesti siitä että ruokaa oli riittävästi ja sitä kehtasi ottaa isolla kädellä lisää :D

Oli ihanaa pysähtyä hetkeksi samaan paikkaan ja vain keskittyä urheiluun. Kaikki loppuu kuitenkin aikanaan, myös The Simpsons. Ehkä lisää ensi jaksossa, who knows?! Nyt kuitenkin matkamme jatkui Taupoon. Maanantai 7.2. oli pyhitetty vaellukselle. Olemme kuitenkin Uudessa Seelannissa, joten mitäpä muutakaan olisi tarjolla kuin Lord of The Rings ja Mount Doom. 20km reipasta vaeltelua, kipuamista, juoksusta nauttimista ja häikäiseviä maisemia. Aurinkokin saatiin lopulta näkyviin. Päätimme myös matkalla uudelleen filmata LOTRia, kenties uusi versio tulee jakeluun vielä joskus… tai sitten ei! Hauskaa kuitenkin oli , tytöt ovat niin onnellisia! 

Toivottavasti saatte iloa ja aurinkoa kuvista ja matkakertomuksesta! Jaetaan iloa niin siellä lumenkin keskellä jaksatte treenata hymyssä suin! Koska kevään viesteissä ei riitä, että vain kaksi meistä on rautaisen lentävässä kunnossa ;D

- hanna

PS. Otsikon hokey pokey on paikallinen jätskimaku, jota ollaan kumottu jo noin 7litraa 

Hoovereilla huipulle!

Istun tietokone sylissä suunnistajaperhe Simpsonien kotona aurinkoisessa Rotoruassa. Kaksi viikkoa sitten lähdimme Hannan ja Marjon kanssa maailmanympärimatkalle tarkoituksena suunnistaa, seikkailla ja ennen kaikkea ladata akkuja rankan vuoden jälkeen. Kahdessa viikossa on tapahtunut valtavasti, mutta vasta nyt on aikaa kirjoittaa ja langaton verkko saatavilla. Tähän asti olemme turvautuneet kultaisten kaarien (McDonalds) ilmaisiin verkkoihin.

Päädyimme loputtoman pitkiltä tuntuneiden lentojen jälkeen Sydneyyn, Australiaan, jossa tarkoituksena oli turisteilla viisi päivää. Kiersimmekin kaupungin parhaat rannat, Coogee beachin ja Manly beachin, sekä ennen kaikkea lauloimme muutamat aariat oopperatalon portailla. Sydney oli valtava kaupunki pilvenpiirtäjineen, ja vaikka majoituimmekin backpacker hostellissa aivan rautatieaseman tuntumassa, oli kortteleiden väleihin ripoteltu mukavasti puistoja. Treenaus ei ollut Sydneyssä pääosassa, mutta Hanna ja Marjo juoksivat puistoissa pari kolme verkkalenkkiä. Itse keskityin polven kipuillessa kuntopiirin tekemiseen ja etenkin 10×1min hooveritavoitteeseen. Sydneyssä sovimme reissun päätavoitteen: seitsemän viikon jälkeen 20×1min hooverit minuutin palautuksella.

Sydneyssä!

Viiden päivän kaupunkitallailun jälkeen otimme Air New Zealandin koneen Aucklandiin. Hostelliyön ja ilmaisten vodkacocktailien (kokeneiden KK-tiimiläisten suussa osoittautuivat vedeksi) jälkeen hyppäsimme platinan valkoisen Corollamme selkään ja suuntasimme sen kuonon vasenta kaistaa kohti pohjoista ja Bay of Islandsia. Pienessä rantakylässä vietetyn yön jälkeen ajelimme pieniä kiemuraisia sorateitä pitkin Rawhitin kylän lähelle ja teimme pitkän vaelluksen henkeä salpaavan kauniissa maisemissa. Mäkeä riitti, mutta tunnettuina dieseleinä Marjon kanssa puuskutimme ne ylös hikeä säästelemättä. Hanna liiteli gasellinjaloillaan välillä perässä, välillä edellämme. Vaelluksen jälkeen löysimme oman paratiisirantamme ja turkoosia merta. Hannan kanssa kävimme topless uinnilla meressä Marjon vielä parannellessa jalkansa reikää. Rantapiknikin jälkeen oli aika ajaa kohti auringonlaskua ja Ninety Mile Beachiä länsirannikolla.

Perjantaina pääsimme vihdoin asiaan! Suunnistamaan! Ystävällinen suunnistajapariskunta Greg ja Claire Flynn ottivat meidät huostaansa Riverheadiin lähelle Aucklandia ja suunnistimme kaksi treeniä Woodhill Forestissa. Maasto oli kovapohjaista mäntykangasta ja rannan läheisyydessä korkeita hiekkadyynejä runsaalla aluskasvillisuudella. Muistutti paljon Portugalin rantamaastoja. Kartassa riitti käyriä ja muotoja, ja etenkin Muriwai Beach tarjosi haastavaa suunnistusta.

Flynneiltä jatkoimme Aucklandin ohi etelään Coromandelin niemimaalle Pauanuihin suunnistajaperhe Robinsonien beach houselle. Meitä oli jo odotettu Pauanuissa ja Uuden-Seelannin ehkä menestyneimmän suunnistajan Tanya Robinsonin vanhemmat, Val ja John, ottivat meidät sydämellisesti vastaan. Olosuhteet olivat kohdallaan hyvälle harjoittelulle ja teimme taas vaelluksen läheiselle Mt Pauanuille. Beach house alueesta oli tehty monta sprinttikarttaa ja hyödynsimme myös niitä. Turisteiluunkin oli aikaa, kun kävimme ihmettelemässä kiehuvaa vettä Hot Water Beachillä, missä aikuiset ihmiset kaivoivat altaita hiekkaan ja lilluttelivat sitten kuumassa vedessä. Onneksi meillä oli oma HoleDigger, Marjo, mukanamme ja saimme kaivettua myös oman kylpyaltaamme. Toinen kohde oli Cathedral Cove, valtava käytävä kalliossa meren rannalla, jonne jopa suunnistajan oli hieman hankala päästä edellispäivien myrskystä johtuen.

Three Finnish girls Mt Pauanuin huipulla

Robinsoneilla jatkoimme hooverihaastettamme ja saavutimme jo 12×1min merkkipaalun John Robinsonin tehdessä hoovereita mukana. Robbie on entinen maratoonari (2.15) ja suunnistaja ja hän oli innoissaan hoovereistamme. Ne olivat hänen mielestään ”mind training” tai kuin suunnistusta: pitää keskittyä ja lukita itsensä minuutiksi muun maailman ulkopuolelle ja pysyä vain lankku asennossa. Tiistaina, ensimmäisenä helmikuuta, jatkoimme Uuden-Seelannin valloitusta ja ajoimme etelään, maorikulttuuristaan tunnettuun Rotoruaan suunnistusperhe Simpsoneille. Vielä seitsemän viikkoa reissua jäljellä!

- saara