Eteläiselle
saarelle siirryttiin väsyneissä tunnelmissa. Lauttamonopolille ei
mahdettu mitään, pulitettiin autopaikasta itsemme kipeiksi, mutta mitäpä
sitä ei suunnistaja tekisi uusien maastojen ja hienojen maisemien
tähden. Sängystä revimme itsemme kukon laulun aikaan ja muun kaupungin
vasta heräillessä olimme jo paatissa. Onneksi Martat eivät tiukkaa
tilannetta hätkähtäneet, vaan käytävälle laitettiin oma leffateatteri
pystyyn. Ohjelmistossa oli tällä kertaa Taru Sormusten Herrasta,
oltiinhan taas uusille kuvauspaikoille matkalla. Saatettiin leffasta
hakea myös inspistä uusia kohtauksia varten! ”Gimli, Aragorn, Legolas,
matkaan…!”
Kaaramme kiitäessä
tuulen nopeudella valtatie ykköstä etelään alkoi tapahtua.
Määränpäässämme Christchurchissä järisi, 6,3 Richterin asteikolla
mitattuna. Radio piti meitä suurin piirtein ajan tasalla, muttemme
missään vaiheessa kuitenkaan tajunneet kuinka pahasti järistyksessä oli
käynyt. Erinäisten vaiheiden jälkeen saavuimme suunnistajatutuille
tiistai-iltana. Meidät oli saatu vakuuttuneiksi paikan turvallisuudesta.
Toisaalta kaikki mahdolliset majapaikat 200km säteellä Cristchurchistä
oli buukattu, bensa oli loppu kaikkialta ja kaupat suljettu. Kolmikkomme
saikin siis tutista jälkijäristyksissä. ”kolmasko kerta toden sanoo…?”
Ehkäpä
kaikessa olikin kyse vain kohtalosta, ken tietää, mutta SMH:lle löytyi
heti kallisarvoista käyttöä. SuomenMaaHelikopteri sai nimittäin
keskiviikkona tehtävän pelastaa kaksi onnetonta suomalaisnuorukaista
järistysten kynsistä. Herrat halajivat lentokentälle tuhoja pakoon,
joten RR-Martta auttaa aina. Ensimmäinen pelastusoperaatio siis
onnistuneesti suoritettu, CHECK!
Reissumme
päätarkoitusta ei unohdettu jytisevässäkään miljöössä. Hooverit ja
tuhojen tiedustelulenkki suoritettiin keskiviikona. Pahoin oli kaupunki
kärsinyt, keskusta-alueelle ei edes ihmisiä päästetty. Tyydyimme
katsastamaan mutaisia katuja, reikäisiä teitä ja sortuneita rakennuksia
esikaupunkialueella.
Jottei
reissu jäisi polkemaan paikallaan, oli aika suunnata stabiilimpiin
oloihin Dunedinin mäkiseen kaupunkiin. Hannan mäkijakson ollessa
käynnissä paikka oli ihanteellinen, et nimittäin pääse minnekään ilman
satojen metrien kiipeämistä. Muutaman paikallisen suunnistajan
avustuksella saatiin mahtavia suunnistusreenejä tehtyä. Tarjolla
oli kivistä keskimatkarastinottoa, pitkää lenkkiä kartan kanssa,
kampussprinttiä ja Uuden Seelannin parhaaksi maastoksi luonnehdittu
puska. Ainakaan allekirjoittanut ei nauttinut tuosta treenistä
juurikaan, tiheetä,
epämäärästä, kuivaa koppuraa. Ei päässyt edes juoksemaan kovaa. Sentään
muut tyttäret taisivat tykätä, joten ei ihan turhaan kartalle ajettu.
”ihan p****a…”
Dunedinin
harmaudesta selvittiin kivojen suunnistustreenien, mutta myös ruoan
avulla! Löydettiin megasuperältsinmahtava buffetti (: mahat vedettiin
kahteen kertaan ratkeamispisteeseen, nautittiin salaateista,
tacoihanuuksista, kiinalaisesta pöydästä ja tietysti meidät tuntien
JÄLKKÄREISTÄ! Jokunen lusikallinen lämmintä omenapiirakkaa ja jätskiä
taisi kuitenkin olla liikaa, sillä autolle vyörytiin aina vatsaa
pidellen. ”saaksmä mennä tohon puskaan oksentaan…?” ”jos mun nyt pitäis
tehä jotain vatsoja, niin mä saisin varmaan jonkun suolitukoksen…!”(3h
ruoan jälkeen!)
Mahat
täynnä oli retkeä hyvä jatkaa. Queenstownin kutsuun vastasimme
maanantaina. Jylhät vuoret, turkoosivetinen järvi ja hieman
aurinkoisempi ilmanala lämmittivät vanhaakin mieltä. Aurinkoa olikin
ikävöity jo viikon verran, rusketusrajat hälvenemässä ja uhkaavasti
mikään paikka ei keneltäkään enää kuoriutunut. Asialle oli tehtävä
jotain! Auringon pilkahtaessa tytöt levittivät pyyhkeensä ja riensivät
palvomaan tulipalloa. Paljon ei väriä pintaan vieläkään kuitenkaan
saatu, sillä pilvet seurasivat marttojemme jälkiä minkä ehtivät. Vaellus
Ben Lomond –vuorellekin piti jättää kesken, sillä vaakasuoraan
piiskaava tuuli ja sade yllätti hellekamoissa vuorenvalloitukselle
lähteneet neitokaiset. Tästä emme lannistuneet, sillä TOINEN KERTA TODEN
SANOO näillä naisilla! Torstaina sää oli suosiollinen ja pilvetkin
hiillostamassa jotakuta toista onnetonta turistia. Pääsimme huipulle
heittämällä. Maisemat oli U-P-E-A-T!!! Turhaan ei 1746metriin kavuttu,
sillä saldona oli lumihuippuja, turkoosia vettä, lisää lumihuippuja sekä
paljon aurinkoa. ”saakelin nettipihtarit…”
Seuraava
etappi oli vuoristoerikoiskoe. Maoriverta suonissaan Saara ohjasti
valkoisen salamamme Wanakaan. Tuo turkoosivetisen järven rannalle
perustettu pikkukaupunki ei pettänyt matkaajia. Vuorten reunustaman
järven ympärillä kelpasi vetää reipasta lenkkiä, ison nurmikkopuiston nurmella tepsuttaa
koordeja ja vääntää vatsoja. Bannockburnin suunnistusmaasto oli
ohjelmassa lauantaina, jolloin täydennettiin myös muona ja
menovesivarantoja. Wanakan turistikaupungissa kun kaikki on saakutin
kallista. Vuoden 2010 Uuden Seelannin keskarimestikset pidettiin
Bannockburnissa, joten juoksivatpa kaunokaisemme kepeästi naisten radan.
Kello pysähtyi jokaisella melkein tismalleen samaan aikayksikköön.
Tasainen kolmikko kuun lopussa kotiin matkaamassa! Netin ääressä
(toivottavasti vielä joskus päästään…) voidaan käydä spekuloimassa
tuloksia suhteessa paikallisiin rouviin. ”there is no free wireless in
Wanaka, saakelin nettipihtarit…”
Hurjapäiden
kuningatar Marjo lisäsi lauantain jälkeen raksin ruutuun skydiven
kohdalla. Taskussa benji ja lisää hullutuksia vain halajaa… Minkäs teet,
tyttö oli päästettävä irti 3650 metrin korkeuteen! Videomateriaalia
hypystä löytyy, joten ken tätä pääsekään ihastelemaan tulevilla
leireillä iltakevennyksenä… (: ”oh my god, oh my god, I did it…”
Nettipihtaus alkaa tytöillemme kohta riittää. Suuntana länsirannikko ja WiFi. ”heissun munilles!”
- hanna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti