Kohti pohjoista

Wanakan ja Marjon skydiven jälkeen oli aika taas nostaa Corollan kytkintä (kuvainnollisesti, sillä Corollastamme löytyi vain kaasu ja jarrupolkimet). Tarkoituksenamme oli kiitää eteläsaaren länsirannikkoa seuraillen kahdessa päivässä Nelsoniin, eteläsaaren pohjoiskärkeen. Rattiin laitettiin ralli-Marjo ja ensimmäisen päivän taival taittui vuoristoerikoiskokeineen ennätysajassa. Matkalla kävimme Fox Glacierilla toteamassa, että jäätiköt sulavat nopeasti ja että niissä ei ollut Suomessa koko ikänsä lunta polkeneille juurikaan näkemistä. Iltapäiväksi saavuimme Greymouthiin, josta löytyi kyllä Mäkki netinnälkäisille Hannalle ja Marjolle, mutta ei sunnuntai iltapäivänä ainuttakaan opiskelijaystävällistä ruokapaikkaa. Nääntymisen partaalla meidän oli pakko turvautua kultaisten kaarien perhepakkauksen antimiin.

Kannettavien akut tyhjinä, mutta vatsat täysinä pakkauduimme autoon ja aloitimme telttapaikan etsimisen yöksi. Lännessä kun oltiin, katselimme auringon laskua mereen ja haravoimme turhaan sopivaa leiripaikkaa. Hämärän laskeutuessa toiveisiimme vastattiin ja pystytimme teltan pienelle nurmikentälle vaelluspolkujen alkupaikalle. Makuupusseihin sisään ja unen päästä kiinni, mutta hei! ”Mikä toi valo on? Joku tuli!” Olimmekin No camping alueella ja meidät häädettiin yön selkään mojovien sakkojen uhalla. Teltta syliin, tytöt autoon ja yöpaikan etsintä jatkui, pilkkopimeässä. Reilun kymmenen kilometrin ajon jälkeen poikkesimme pienelle hiekkatien pätkälle, joka johti epämääräiselle maankaatopaikalle. Toinen kerta toden sanoo. Teltta pystyyn toistamiseen ja makuupusseihin kuuntelemaan meren pauhua, joka kuului jostain läheltä. Aamulla teltasta kömmittyämme penkan reunalta aukesi mahtava näkymä merelle ja usvaiselle rannalle. Mikä telttapaikka!

Ennen päivän pikataivalta Nelsoniin ajoimme Marjon pyynnöstä ihastelemaan muiden eläkeläisten kanssa Punakaikiin Pancakes Rockseja, kivimuodostelmia, jotka näyttivät lettupinoilta. Letun kuvat silmissä Saara pyöritteli rattia mutkaisia vuoristoteitä Nelsoniin, Uuden-Seelannin aurinkoisimpaan kaupunkiin. Majapaikkanamme oli Nelson Orienteering Clubin puheenjohtajan koti, josta löytyi modernin keittiön, merinäköalan ja pehmeiden sänkyjen lisäksi se kaikista tärkein (ainakin Hannalle ja Marjolle), langaton netti! Neljään päivään mahtui kuitenkin muutakin kuin netissä surffailua. Kävimme suunnistamassa parissa maastossa. Rabbit Island aivan Nelsonin lähellä oli haastavaa mäntykangasta muistuttaen paljon Portugalin rannikkomaastoja. Katsastimme myös Abel Tasmanin kansallispuiston rannikkoreitin kevyellä vaelluksella, rantoja pienissä poukamissa ja turkoosia vettä. Nelsonin perheellemme kokkasimme viimeisenä iltana heidän tarjoamien upeiden illallistensa jälkeen lihamureketta ja perunamuussia sienikastikkeella sekä laskiaisen kunniaksi RR-leipurit pyöräyttivät vielä pari pellillistä laskiaispullia. Jälleen kerran illallinen oli menestys ja RR-Marttojen itseluottamus metsän lisäksi kasvoi myös keittiössä entisestään.
 

Aamulenkkien ja vesijuoksujen jälkeen nokka kohti Pictonia ja lautalla pohjoissaarelle. Wellingtonissa leiriydyimme Taupo Grate Lake Relayn joukkuetovereidemme, Brynin ja Piretin luokse viideksi päiväksi. Oliko sitten jo kahden kuukauden reissuelämä, kovat treenit vai molemmat yhdessä, jotka alkoivat vaatia verojaan tytöiltä. Wellingtonissa Marjo kulutti paikallisen Huia Poolin vesijuoksuvöitä jalkaterän kipuillessa jo toista viikkoa. Hanna juoksi mäkilenkkejä ja vetoja Piretin kanssa ja Saara lähinnä nukkui, sekä päivällä että yöllä. Reissua oli jäljellä vajaa viikko, kun aloitimme toiseksi viimeisen pitkän ajomatkan kohti New Plymothia ja Uuden-Seelannin nuorten MM-katsastuksia. Ilmassa oli innostusta päästä pian kotiin, mutta myös haikeutta. Tänne piti jättää kaikki uudet ystävät, maisemat ja kiireetön reissuelämä. 

- saara