RR-NAISTEN BLOGI: Happoa koneeseen!

Jätimme taaksemme Taupon tiistaina 8.2. iltapäivällä Klonkku-Marjon benji-hypyn ja vertahyytävien kiljahduksien jälkeen. Suuntanamme oli kaakko ja pohjoissaaren itärannikko, saaren aurinkoisimpana paikkana tunnettu Hawke´s Bay. Tarkoituksenamme oli viettää Uuden-Seelannin suunnistuksen kehdossa lähes pari viikkoa paikallisessa suunnistajaperheessä. Isäntämme epäilivät aluksi navigointitaitojamme, mutta kunnon suunnistajan vaistolla löysimme perille Goodwinien maatilalle. Maatilalle ajeltiin yli puoli tuntia läheisestä kaupungista kapeita ja mutkaisia teitä keskellä laidunkukkuloita. Kukkulat jatkuivat silmänkantamattomiin ja joka puolella näkyi lampaita tai lihakarjaa. Väsyneille suomalaistytöille tarjottiinkin heti tullessa maukasta lampaanlihaa minttuhyytelöllä.

Farmivierailumme jäi kuitenkin vain muutaman yön mittaiseksi, sillä perheen isä lähti viikonlopuksi eteläsaarelle eräänlaiseen seikkailu-urheilukisaan, 243km Coast to coast. Mutta meidän majoittamiseksemme oli kuulemma Hawke´s Bayssä paljon tarjokkaita ja päädyimme asumaan Geoff ja Pam Morrisonin luokse Havelock Northiin. Viihdyimme Havelockissa loppuen lopuksi viikon ajan, sillä lähellä asuvista toisista Morrisoneista saimme loistavaa treeni ja hengailu seuraa. Sukulaisperheeseen kuuluivat veljekset Ross ja Duncan sekä JWOCista tuttu Kate ja tämän ruotsalainen poikaystävä Rassmus.

Treenien kannalta pohjalla oli maanantain neljän tunnin rypistys Tongarirossa sekä seuraavan päivän kova suunnistus/juoksu. Keskiviikkoisin paikallinen seura järjesti iltarastityyppisen Summer seriesin, noin 3km sprinttiradalla identeineen kaikkineen. Kilpailuviettimme heräsi heti ja eiköhän sitä jo lähdetty viivalle vähintäänkin tosissaan. Hanna veikin gasellinaskeleella junamaisesti edenneitä Saaraa ja Marjoa yli minuutin. Kova sprinttirypistys sai jatkoa yhdellä palauttavalla päivällä. Sen jälkeen olivat vuorossa nopeusvedot ja seuraavana päivänä Marjolla ja Saaralla TV-kova Te Mata Peakin mäkisillä poluilla. Saara teki kuolemaa Marjon kannassa pitkässä hivuttavassa nousussa, mutta ehkä suuremman elopainonsa ansiosta pääsi alamäissä rullailemaan Marjon edelle. Hanna kokeili vauhtiaan Morrisonin lasten kanssa illalla radalla 400m ja 200m vedoissa. Kova päivä päättyi kovaan iltaan/aamuun, kun veljekset Morrison veivät meidät tutustumaan paikalliseen yöelämään. Hauskaa oli ja tuttuihinkin törmättiin. Uusiseelantilaiset saivat tuta millainen on kunnon tanssishow ala three Finnish girls. Sunnuntain pitkä lenkki juostiin kartan kanssa mäkien täyteisessä maastossa (niin, eihän täällä muuta olekaan kuin mäkiä). Neljän kovemman reenin viikko oli takana ja olo hapokas, mutta onnellinen.

Kovan viikon jälkeen fiksuina tyttöinä päätimme maanantaina vain tehdä 15×1min hooverit ja keskittyä rusketuksen (Marjon kohdalla punaisuuden) parantelemiseen. Saattoi palautumisen tehostamiseksi massuihimme mennä yksi 2l jäätelöboksikin. Tiistaina tunsimme jo elämän voittavan ja suuntasimme Te Mata (Tomaatti) Peakin maastoon palauttavalle lenkille. Palauttavan lenkin tarkoitus taisi hämärtyä jokaisen mielissä jo parin sadan metrin juoksun jälkeen, sillä lenkistä tuli lopulta lähes juoksukilpailu huipulle. Hapokasta, mutta maukasta. Illaksi ajoimme kannustamaan uusia ystäviämme Morrisoneja 3000m ratakisoihin.

Seuraavan päivän aamu oli omistettu kevyelle käynnille vesiputouksella Hawke´s Baystä Taupoon päin. Veljekset Morrison + naapurimaamme Rassmus lähtivät oppaiksi. Pian kuitenkin selvisi, että edessä olisikin vähän vähemmän kevyt käynti vesiputouksella. Reitti putoukselle kulki kauniissa lähes viidakkomaisessa luonnonmetsässä, ja Duncanin mukaan se oli ”downhill all the way” Tämä päti tietysti mennessä, mutta tullessa kaikki downhillit muuttuivatkin uphilleiksi. Aikamoisen liukastelun ja laulamisen jälkeen saavuimme The Vesiputoukselle. Putous oli mahtava ja kaikki ryntäsimme sen alle poukamaan jäätävään veteen muutaman alastoman saksalaisturistin kanssa. Paluumatkalla uphilleissä oli Saaralla ja Marjolla hieman enemmän haastetta kuin Morrisonien kanssa lähes loikkien ylämäet edenneellä Hannalla. Hanna kehuikin, että oli kulkupäivä, kun Marjolla ja Saaralla päivä oli kaikkea muuta kuin kulku sellainen. Famen, Paratiisin, Kirjeen ja I will surviven jälkeen selvisimme mekin takaisin autoille ja kahden tunnin hapottava veryttely ennen illan sprinttikisoja oli takana. Matkalla poikkesimme syömään perinteiset uusseelantilaiset meatpiet ja kotona koomasimme hetken ennen kisaan lähtöä. Kisassa Saaralla olivat jumissa sekä jalat että vatsa, Hannalla pää, mutta Marjolla vain jalat ja Marjo veikin kaupunkisprinttinä juostun reilun kolmosen nimiinsä meistä kolmesta sankarista. Illalla RR-Marttojen tekemän makaronilaatikko teki kauppansa. Ainakin tuntui, että nyt oli reenattu tytöt!

Seuraavat päivät valmistauduimme viikonlopun tulevaa koitosta varten koordinaatioreeneillä ja hoovereilla. Tässä nimenomaisessa reenissä nähtiin RR-paita kahden sijasta kolmen suomalaistytön päällä (!). Viikonlopuksi oli meidät napattu suunnistajien joukkueeseen Taupossa pidettävään Great Lake Relayhin. Viestissä juostiin reilu 160km Lake Taupon ympäri 18. osuuden aikana. Hannalle lankesi reilu kasi ja Marjolle vajaa vitonen loppupään osuuksia molemmat. Saara toimi aamukolmelta alkaneessa viestissä autokuskina ja Marjon verkkakirittäjänä. Viesti lähti käyntiin pilkkopimeässä ja mukavan viileässä säässä ja suunnistajien joukkue keikkui maaliin asti toisella sijalla. Joukkueessa oli 12 juoksijaa, joten osa pojista juoksi vielä toisenkin osuuden viestin aikana. Hanna ja Marjo juoksivat osuutensa raivolla läpi ja Marjo veti itsensä pyörtymisen partaalle jo ennen maalia. Hanna luuli jo Marjon sairastuneen hullun lehmän tautiin kesken viestin, mutta Sisupossu Marjo kuitenkin selvisi ja juoksi verkkalenkkiä jo seuraavana päivänä. Ehkä illalla pelatulla SpaceChickenHelmet – pelilläkin oli osansa toipumisessa. Sunnuntaina meillä oli tarkoitus hengailla vielä hetki Taupossa ja jatkaa sitten illaksi Wellingtoniin. Lake Taupon rannalla pysähdyimme vielä hyppäämään n. 5m jyrkänteeltä järveen. Paikka oli suosittu hyppäämiseen ja vesi jyrkänteen alla syvää ja kirkasta. Hetken empiminen jyrkänteen reunalla oli kuitenkin kohtalokas Saaralle ja Marjolle, kun mehiläisparvi hyökkäsi kimppuumme. Tytöt saivat äkkilähdön järveen parinkymmenen mehiläisenpiston saattelemana ja loppumatkan Hanna oli ratissa Saaran ja Marjon irvistellessä tuskissaan. Illaksi pääsimme kuitenkin onnellisesti Wellingtoniin hostelliin sairaalan ja apteekin kautta.